January 9, 2017

24. sunnuntai helluntaista saarna

Kenelle tulisi olla kuuliainen? Milloin kuuliaisuus perheelle on ollut hyve, milloin taas kuuliaisuus omalle kylälle, kaupungille, tai valtiolle on noussut kuuliaisuuden ihanteeksi. Myös tänään Suomessa joudumme kysymään itseltämme: kenelle olemme kuuliaisia? Ja miten kuuliaisuus näkyy elämässämme? Tänään reformaation juhlavuoden aloituspäivänä, meidän hyvä palauttaa mieliimme Lutherin kahden regimentin oppi. Sen mukaan Jumala on asettanut esivallan, jota kohtaan meidän tulee olla kuuliaisia, eikä vain rangaistuksen pelosta, vaan myös omantunnon tähden. Verot on maksettava, nopeusrajoituksia noudatettava ja viranomaisia kuunneltava.

 

Voisi sanoa, että demokraattisesti valittuja päättäjiä kohtaan on helppo olla kuuliainen. Toki kritiikkiä saa esittää. Olisi silti yliampuvaa väittää, että kansakunnan keskellä vallitsee syvä tyytymättömyys yhteiskuntaamme kohtaan. Näin oli kuitenkin Jeesuksen ajan juutalaisten keskellä. Heistä iso osa oli tyytymätön valtaapitäviä kohtaan ja kysymys kuuliaisuudesta aiheutti eripuraa.

 

Rooma oli ottanut Juudean hallintaansa ja sen asukkaiden piti maksaa ns.henkiveroa. Vero meni suoraan keisarin kassaan, ylellisten palatsien ja kolonialistisen armeijan ylläpitoon. Tiedetään, että monen pienviljelijän maatilkku oli takavarikoitu verovelkojen takia. Vero tuntui siis erityisesti köyhän kansanosan elämässä. Rooma peri toki muitakin maksuja, mutta tämä oli erityisen vihattu, ohihan se merkki kansan alistamisesta Rooman keisarin alle. Siksi muutamia vuosikymmeniä aiemmin, selootit olivat yrittäneet sotilaallista vallankumousta sotahuutonaan: “Ei ole luvallista maksaa veroa keisarille!” Tuolloin kapina tukahdutettiin verisesti. Siksi kysymys verojen maksamisesta oli edelleen tulenarka aihe juutalaisyhteiskunnassa.

 

Tällaiseen kontekstiin sijoittuu päivän evankeliumiteksti. Jeesukselta kysytään: ”onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei?” Moni varmasti oletti, että Jeesus köyhien ja sorrettujen puolestapuhujana, olisi vastustanut tätä veroa keisarille. Kysyjien joukossa oli puoluetaustaltaan sekä fariseuksia että Herodeksen kannattajia. Herodeksen kannattajien mielestä veroa tuli maksaa Roomalle. Fariseukset taas päinvastoin vihasivat Rooman valtaa eivätkä hyväksyneet veronkeruuta. Normaalisti ryhmittymät eivät esiintyneet yhdessä. Jeesus oli kuitenkin puolueiden yhteinen vihollinen, joten nyt he olivat liittoutuneet yhdessä Jeesusta vastaan.

 

Kysyjien tarkoituksena oli saada Jeesus ansaan. Joko olet vallankumouksellinen Rooman vihollinen tai köyhän kansan petturi. Esitettyyn kysymykseen sekä ‘kyllä’ tai ‘ei’ olivat kummatkin huonoja vastauksia.

Ansa oli viritetty, mutta Jeesus ei langennut ansaan. Hän ei suostu vastaamaan kysymykseen kysyjien ehdolla. ”Näyttäkää se kolikko!” Jeesus sanoo.

Kolikon toisella puolella oli keisarin kuva ja toisella puolella oli kaiverrus latinaksi “Tiberius Caesar Augustus, jumalallisen Augustuksen poika.” Ja nyt ryhmittymät, joka yrittivät saada Jeesuksen ansaan, joutuvat itse vastaamaan: ”Siinä on keisarin kuva.”

 

Kolikon kuvaa ja tekstiä käyttäen, Jeesus vastasi kysyjille: “Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.” Toisin sanoen Jeesuksen mukaan: keisarilla on oikeus rahoihinsa. Mutta keisari ei ollut todellinen hallitsija! Todellinen hallitsija on Jumala! Näyttääkin siltä, ettei Jeesusta kiinnostanut maallinen valta. Hänen sanomansa oli jotakin suurempaa.

 

Siksi Jeesuksen vastauksessa on suoraa kritiikkiä keisarille, joka luuli olevansa jumala. Usein ihmiset luulevat jotakin ja tekevät siitä jopa totuuden. Maininta kolikossa ei tee kenestäkään jumalaa. Ihan kuin Jeesus sanoisi: Pitäköön keisari kolikkonsa, niitä hän ei saa täältä mukanaan. Jos hän luulee, että kolikot ja valta pelastavat hänet iankaikkiselta kadotukselta, keisari erehtyy pahemman kerran! Vain todellinen Jumala, jolle kaikki kunnia kuuluu, voi ihmisen pelastaa.

 

Samalla Jeesuksen vastaus osoitti, etteivät kristityt vastustaneet Rooman verojenkeräystä eivätkä olleet muutoinkaan uhkana valtiolle. Esivaltaa kohtaan tuli olla kuuliainen. Kyse ei ole vapaaehtoisuudesta vaan velvollisuudesta. Tämä sama periaate yhteiskuntaa kohtaan nousee esille myöhemmin useissa Paavalin kirjeissä.

 

Mutta tämän Jeesuksen vastauksen toinen osaa jää helposti vaille huomiota; ”Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu”! Tarkoittaako Jeesus tässä temppeliveron eli meidän päivänä kirkollisveron maksua? Luulen Jeesuksen tarkoittavan jotain paljon enemmän!

On toki totta, että raha koskettaa elämäämme. Onkin sanottu, että ihmiselle kaikista tärkein näkyy hänen kalenterissaan ja lompakossaan. Mihin rahat käytetään ja mille annamme aikamme? Mutta mitä voimme antaa Jumalalle, joka on meidät luonut, jonka omia olemme? Annammeko itsemme, lompakkomme ja kalenterimme Hänelle? Onko Jumala se, jolle olemme kuuliaisia? Kunnioitammeko Jumalaa huulilamme vai olemmeko Hänelle kuuliaisia myös sydämessä? Ja jos elämämme on omistettu Jumalalle, se on itse asiassa omistettu myös tälle maailmalle. Uskosta ei voi tulla pakoa tästä päivästä. Onhan jo Jeesuksen ihmiseksi tuleminen merkki siitä, että Jumala arvostaa tätä maailmaa. Ja jos Hän on kuuliainen maailmalle, voimmeko me ajatella itsestämme toisin?

 

Kuuliaisuus Jumalaa kohtaan tulisi olla kaiken tekemisemme perusta. Siksi apostolien teoissa apostolit antavat koko kristillistä kirkkoa koskevan periaatteen: ”Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” Kirkon historiassa on valitettavan paljon esimerkkejä siitä, kun Jumala-kuuliaisuus on unohtunut. Lopulta myös rakkaus lähimmäistä kohtaan on jäänyt syrjään. Kun kirkko on toiminut valtion intressien etujärjestönä, se on menettänyt jotain siitä omaleimaisuudesta, johon Kristus kirkkoaan kutsuu. Meidän ei tarvitse kelata historiaa kuin vain 70 vuotta taaksepäin ja näemme useiden kristillisten kirkkojen melko kritiikittömästi omaksuneen Hitlerin teesit. Liian vähän oli niitä ääniä, jotka puhuivat pahan vallasta, joka kasvaa ympärillä.

 

Tänään elämme erilaisessa yhteiskunnassa. Joudumme silti kysymään kristittyinä jokapäiväisten valintojen keskellä; miten kuuliaisuus Jumalaa kohtaan näkyy elämässämme?

Ja kuten sanoin, kuuliaisuus Jumalaa kohtaa näkyy kuuliaisuutena myös lähimmäistä kohtaan. Miten kohtelemme heitä, jotka eivät ole meidän kansaamme, mutta meidän tavoin myös Jumalan kuvia? Yhdessä tämän päivän virsistä numerossa 431 Runeberg kirjoittaa jo 1800 luvun puolivälissä viisaasti: ”Oi Herra, kaikki päällä maan, loit lähimmäisiksemme, myös kieleltään ja uskoltaan niin vieraat toisillemme. Olemmeko yksilöinä tai yhteiskuntana eläneet niin, että kauempaakin tulleita on kohdeltu Jumalan kuvina? Vai olemmeko kovettaneet sydämemme hädän keskellä? Samalla on myös sanottava; että naiivi ei pidä olla eikä vääryyttä saa hyväksyä. Mutta kristittynä näemme, että olemme jokainen turvapaikahakijoita, joilla on vain tilapäinen oleskelulupa. Kun tuo oleskelulupa päättyy, meitä kutsutaan todelliseen isänmaahan Jumalamme eteen.

 

Kuuliaisuus Jumalaa kohtaa on auennut myös minulle, länsimaiselle kristitylle aivan uudella tavalla lähi-idästä tulleiden krisittyjen kautta. Seurakuntaamme tulleet kristityt ovat omalla elämällään todistaneet, kuinka kuuliaisuus Jumalaa kohtaan on tarkoittanut vainoa, pahoinpitelyjä, läheisten hylkäämäksi joutumista ja lopulta oman kotimaan hylkäämistä. Taivaan valtakunnan kansalaisuus voi aiheuttaa ristiriidan oman kotimaan kanssa. Kun oma maa ei hyväksy kristityksi kääntymistä vaan pyrkii väkivalloin vaikuttamaan uskoosi, niin on tultu tilanteeseen, jossa kuuliaisuus Jumalaa kohtaan joutuu todella koetukselle! Rukous, Raamattuun sitoutuminen, kristittyjen yhteys ja Jeesukseen turvaaminen, ovat olleet heille kuuliaisuuden avaimia.

 

Vaikka siis esivaltaa kohtaan tulisi olla kuuliainen, myös esivallalla on rajansa. Mikään esivalta ei voi pakottaa kristittyä kieltämään Herraansa ja Vapahtajaansa Jeesusta Kristusta. Silloin on toteltava enemmän Jumalaa kuin ihmistä! Ja niin kauan kuin elämme vielä tässä langenneessa maailmassa, voi eteemme tulla tilanteita, joissa Jumalan sanaan sidottu omatunto ja maallinen järjestys asettuvat ristiriitaan. Silloin on seurattava Sanaan sidottua omantunnon ääntä.

Nimittäin kotimme ei ole lopulta täällä. Siksi emme kristittyinä saa olla niin rakastuneita tähän maailmaan, että unohtaisimme taivaan, vaan meidän tulisi toimia sen hyväksi, että mahdollisimman moni ihminen voisi olla kerran taivaassa. Siinä meiltä kysytään kuuliaisuutta Jumalaa kohtaan. Se tarkoittaa sisäistä myöntymistä ja kuullun toteuttamista. Kuuliaisuus ei merkitse nopeita tuloksia tai suuria voittoja, mutta se on tie, joka on ominaista Jumalan valtakunnan tehtävissä.

 

Jumalan valtakuntaan meitä ei kuitenkaan vie oma kuuliaisuutemme. Se on ailahtelevaa eikä se tuo anteeksiantoa. Ainoastaan Kristus on täydellisellä kuuliaisuudellaan lunastanut meidät synneistämme, vanhurskauttanut ja pelastanut meidät. Jumalan lapsiksi meidät otetaankin yksin Kristuksen kuuliaisuuden tähden. Vain Kristukseen uskomalla pääsemme valtakunnan perilliseksi, todelliseen kotimaahamme!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *